Yleinen

Itsetunto ja linssiluteilu

15.12.2014, lucylla

keek-a-boo_vaaleanpunainen_tasavri…Siellä se huutelee alati.

Vuosi treenaamista tuli tosiaan täyteen ja edellisessä blogissa valotin mikä tää homman nimi on ollut. Vuoden olen tehny töitä oman terveyteni sekä ulkonäköni eteen ja ihmettelen miksi olin isompana itsevarmempi. Tässä hommassa oikeasti kiteytyy lause: Tyytyväisyys tappaa kehityksen.
Vaikka tietoista lihastenkasvattelua olenkin tehnyt, niin on tietyt ongelmakohdatki kehoon jääny. Tai sanotaanko näin: Tullut esille. Ei ne aiemmin ollu mulle ongelmia. Oikeastaan ne ei ole ongelma vieläkään, mutta ongelma olen minä itse ja ajatusmalli sekä asenne: ”Kerran läski, aina läski!”. En tunnista itseäni peilistä tai kuvista. Vieläkin on hemmetin vaikea käsittää, etten voi heittää itsestäni pylli-vitsejä (läskiläppää tällee rumasti sanottuna). Edelleen tulee heitettyä itsestään joku vitsi viitaten isoon kokoon ja huomaan tehneeni itsestäni idiootin. Miksi kukaan nauraisi s/m ja 38-kokoa olevalle naiselle joka yrittää olla itseironinen aivan väärällä tavalla? Myöskin kaikki mun ulkonäköön viittaavat kommentit otan aika erikoisesti välillä.

”Vauuuu oot laihtunu, näytät upealle!” – aijaa, nyt vasta? Ja miks mä näytän nykyään upealle, mullahan näkyy kylkiluut ja tuntuu siltä kuin kehon kaikki luut hakkais toisiaan kilpaa. (tämä ei suinkaan johdu siitä, että olisin jo ns liian laiha, vaan siitä kun mun rasvapronsetti on alhasempi, kuin ikinä)

”oih ompas sulla iso hauis ja upeet reidet!” – Ai mistä kohtaa, emmä vaan erota. Tämmönen paksujalkanen tuumahaara oon ollu kohta 30v…

Ja mitä kaikkea… Nyt käyn kovaa itsetutkiskelukoulua. Vaatekaupassakaan en tiedä enää omaa kokoani ja vihaan sovittelua. Näppäränä ostin M-koon toppeja ja ne olikin isoja. Hämmentää mua edelleen. Puhumattakaan siitä, että kaupassa pohdin ostanko treenihousut kokoa S vai M, koska S oli just passeli, mutta pyllistäessä ois näkyny pikkarit ja M oli hieman iso, mut ei näkyn pikkareita. Otin ämmät. Kaiken vaatetuksen olen joutunu alottamaan alusta. Oma vaatekaappikin huutaa miltein tyhjyyttä poikaystävän kaappiin verrattuna. kyllä mä riemun hetkiäkin koin vaatekaupassa, kun bongasin lastenosastolta 90-luvun liivimekon. Otin isoimman koon ja menin sovittamaan. Loppupeleissä olin mekon kera kassalla ja mekko päällä ulkona eilen. Hyviäkin hetkiä toki on.

Olen nyt syksyn aikana heilunut enemmän kameran edessä. Koskaan en ole kameraa pelänny ja useiden positiivisten (ammattilaistenkin) palautteiden jälkeen oon tyrkyttäny ittäni tuntemattomille kuvaajille. Syyskuussa tein ekat kuvaukset ja hommat on lähteny sen verran kivasti eteenpäin, että yli viis mutta alle 10 uutta kuvaajatuttavuutta on tullu koettua. Nytkin suunnittelen vielä loppuvuodelle kuvauksia kolmen eri kuvaajan kanssa. Mielenkiintoista seurata miten eri kuvaajilla on oma kädenjälki, miten valojen ja varjojen kanssa leikitään ja välillä seisotaan samassa asennossa useamman otoksen aikana. Olen oppinu niiin paljon eri asennoista, kuvakulmista ja vaikka mistä, että nykyään meinaan ottaa valmiiks harkitun poseerauksen jo ihan random-bilekuviin. Paljon on vielä opittavaa ja olen erittäin nöyränä mitä treenaamiseen sekä valokuvailuun tulee.
Kuvista tulikin mieleen, että aloin opettelemaan selfiedenkin ottoa, kyllä! Tämän taidon joudun opettelemaan. Kyllähän mä naamastani saan kuvan, kun tuuppaan käteni pikkasen kauemmas, mut entäs se koko keho? Peilin kautta olen harjotellu tätä taitoa nyt kyllä. Jep, mulla on ihan liikaa turhaa aikaa ja en vieläkään ole hiffannu miten ihmeessä mimmit saa otettua peilin kautta hyviä kuvia. Vai onko kännyyn räpsitty sata versiota eri asennoissa joista valitaan paras? Tähän ainakin mun selfieiden harjottelu on menny.  Anopiltakin yritin kysellä, että miten homma toimii 😀 (Anoppi ei varmasti ole ensimmäinen joka viettää aikaa peilin edessä ottaen itsestään kuvia, hehehehe)
Takaisin tuohon varsinaiseen linssiluteiluun… Olen päässy tekemään sitä mistä nautin. Naivina en tietenkään ajatellu, että tästäkin vois jotain kakkatykityksiä saada. Tottakai saa! Olen kuullut nää huomiohuorailut ja muut kommentit uudestaan. Valitettavasti tältäkin osa-alueelta löytyy niitä ihmisiä jotka ei vaan osaa olla onnellisia toisen puolesta vaan homma pitää lyttää heti alkuunsa jollain tavalla. Jaan kuviani Feisbuukissa ja muualla julkisesti, että saisin lisää kuvauksia. Kyllä, tyrkytän itseäni, kyllä joudun hakemaan huomiota. Valitettavasti toi naama ei muulla tavalla ihmisten tietoisuuteen leviä jos sitä ei levitä. Eihän bändien uudet levytkään ilman mainostusta fanejaan löytäis? Mä myös esittelen itseäni ja kehoani mielelläni, jotta voisin rohkaista edes paria naista kunnioittamaan kehojaan/itseään. Jos/kun joku nainen näkee, että tällanen 30v kahden lapsen äiti kantaa raskausarpisen ja löysäihoisen kehonsa ylpeydellä, niin ehkä hänkin uskaltaa tehdä niin? Onneks nykyään on sosiaalinen media, se luo ”työn”haun helpommaksi, mutta myöskin raaemmaksi.
Mä olen jokaiselle kuvaajalle ilmoittanu, että mun kuvista EI saa photoshopata ryppyjä, ihon virheitä tai roikkuvaa ihoa pois. Kaikki on pidettävä aidoimmillaan, koska kannan kehoni edelleen ylpeydellä vaikka kuinka itsetuntoa joutuu välillä kaivelemaan tuolta. Tulevana viikonloppuna pärähdänkin alastonkuvauksiin. Varsinaisissa kuvissa ei tulla näkemään strategisia paikkoja, eikä pornoilla. Nyt on kyse tyylikkäistä alastonkuvista varjoilla. Esittelen täysin nudena ensimmäistä kertaa tän 30vuotiaan ruhon jonka eteen on lihottu, laihduttu, synnytetty kahdesti, uhreiltu, syöty, juotu ja koettu!
Itseasiassa suosittelisin jokaiselle naiselle joka edes väähäänkää kärsii itsetunto-ongelmista valokuvauskeikkaa. Hanki itsellesi asiallinen ja asiansa tunteva kuvaaja, joka neuvoo sinua upeissa asennoissa ja saa sinusta sitä kautta upeimman oman itsesi esiin. Kun itsestään näkee upeita otoksia on hyvä mieli taattu. Silti liian kriittinen ei kannata olla, koska omista kuvista löytää AINA virheitä, mutta löytäänkö muut niitä samoja virheitä? Ei varmasti 😉 Kriittisyksistä pahin on itsekriittisyys! (Mulla ois hyvä budoaarikuvaaja tiedossa, jos joku haluaa kuvauttaa ittensä. Saa kysyä.)

Vaikka kehon pienet virheet painii välillä itsetunnon kanssa, niin kyllä mä väitän, että meikäläisen itsevarmuus ei oo liiaksi minnekkään kadonnu. Siellä se on ja pysyy. Sanotaan, että itsetunto kokee tällä hetkellä murroskautta, ehkä noi silmät ottaa joskus kiinni tosta nykyisestä kehonkuvasta, kun aikaa on kulunu tarpeeksi. Jos jollekkin on ongelma, että esittelen itseäni ja haluan jakaa tätä hyvää mieltä muille sekä pyrkiä olemaan jonkunlainen roolimalli ihmisille, niin aika sama mulle. Otan kaikki tittelit vastaan ilolla joita pessimistinen suomalainen hyvin kulkevalle suomalaiselle jakaa 😉
Ehkäpä mäkin olen nyt käsitelly tämän aihepiirin jo tarpeeks monta kertaa ettei asiaan tarvi enää palata. Toki puhun mielläni myös ääneen niistä pimeistä puolista joita näistä omista projekteista on seurannu.
Seuraavalla kerralla kerron uudesta harrastuksestani: Crossfitistä. Nyt vielä yritän sopeutua meininkiin ja tutustua treenimuotoihin, mutta jahka oon päässy enemmän sisuksiin, niin kerron enemmän.

Ta taa ystävät ja kylänmiehet! Kohtahan onkin joulu… Meidän perheessä Yule sekä joulu! Rauhaisia lomanaikoja ihmisille, elkääkä kuluttako itteänne loppuun stressaamalla lahjoista. Tärkeintä on, kun saa olla rakkaimpien (perhe ja ystävät) lähellä pyhäpäivät. Sitä minäkin odotan eniten <3

ps. Kusi ei ole noussut päähän. Kyllä tässä ollaan sen verran nöyränä jalat maassa ettei pilvilinnoihin ole päästy 😉


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *