Yleinen

Luurankoja kaapissa part. 1

15.04.2015, lucylla

Joskus on myönnettävä, että asiat ei ole kunnossa jotta ne voi laittaa kuntoon… Part 1.

Talvella jouduin kohtaamaan itseni ja menneisyyteni, nyt 30vuotiaana. Sen menneisyyden jonka olen halunnut unohtaa ja jättää taakseni. Ne hetket, kun mua hakattiin ekalla ja tokalla luokalla joka ikinen päivä. Se tunne kun selän takaa tulee joku ja lyö kovaa selkään tai takaraivoon. Kyllä, olinhan mä iso tyttö verrattuna muihin eka-ja tokaluokkalaisiin, mutta en kiusaamisen arvoinen. Jokainen päivä meni itkiessa omaa huonommuutta ja kukaan ei pystynyt tekemään asialle mitään. Ei opettajat, eikä vanhemmat.
Tuli muutama rauhallinen vuosi. Toki edelleen kuulin vuosien varrella olevani ruma, hikinen ja helvetin ällöttävä, ritsapillusta läskiin ja jne. Ohimennen lyötiin käsivarteen ja muistan mustelmiakin.
Usein kaverit soitti ulos,  ja ulos mentyäni mua juostiin karkuun. Kerrankin muistan, kun opettajan tytär sylki mun päälle meidän pihalla. Kukaan ei uskonut mua, eihän opettajan tytär!
Kerran muistan valittaneeni opettajalle, että mua kiusataan. Opettajan vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: ”Jos siä et provosois, niin sinua ei kiusattais!”
Onko tosiaan niin, että mä olin ansainnu fyysistä väkivaltaa, kun yritin puolustella itseäni sen yhden ainoan kerran?
Pientä ja isompaa kiusaa (velehtelua, syrjintää, karkuun juoksemista yms) tapahtui koko ala-asteen ajan.
Seiskalle siirtyessä lähdin eräisiin rantabileisiin ja mut hakattiin siellä. Senkin olin ilmeisesti ansainnu?
Yläasteelle oli kiirinyt musta maine kissantappajana. Olen kuulemma itse leveillyt olevani satanisti ja tappavani kissoja Kotkan lähiasutusalueen Mussalon takametsiin. Kyllä, luin paljon kirjallisuutta okkultismista jo kuudennella luokalla, mutta en koskaan ole tappanut yhtäkään kissaa. Itikoitakin tuli murhattua viime kesänä vain kaksi kappaletta. Tämä kertoo paljon mun hurjasta murhaajataustasta?
Tämän maineen ansiosta mun seitsemännen luokan käynti oli yhtä helvettiä. Kännykät oli tähän aikaa alkanu yleistymään ja niitä oli jo miltein jokaisella teinillä. Mulle tuli tekstareina tappo -ja hakkausuhkauksia. Ei päivittäin, mutta miltein viikottain. Koulun seinillä oli musta kirjotuksia ja kuvaamataidon luokan pöytään oli tussattu ja kaiverrettu aivan järkyttäviä juttuja. Vanhemmat koululaiset haukkuivat wannabeksi, koska eihän tyttö voi Metallican tai Cradle Of Filthin paitaa käyttää. Eihän tyttö metallista mitään tiedä. Perään huudeltiin satanistia, anarkistia, huoraa ja vaikka mitä. Kohtelu oli jäätävää.
Jokainen päivä menin tahallaan myöhässä kouluun, koska pelkäsin. Pelkäsin, että mut hakataan tai jopa tapetaan. En halunnu päättää elämääni ja tunnen tämän pelon edelleen. Muistan tunteen.
Mun elämä pyöri vaan koulun ja uimaharrastuksen parissa. Treeneihinkin aina juoksin tai menin myöhässä. Pelkäsin. Koko seitsemäs luokka meni pelossa. Mulla oli yks kaveri, se ainut kaveri, paras kaveri. Hän asui muutaman talon päässä meistä. Hän oli suuri henkireikä silloin ja edelleenkin mietin lämmöllä meidän ystävyyttä.
Kuraattorillakin istuin yhden vuoden juttelemassa ja puhumassa omasta kohtelusta, kuinka koulunkäynti ei kiinnosta ja pelottaa.
Kahdeksannella luokalla päätin, että tää piilottelu saa loppua. En voi olla enää kotona neljän seinän sisällä, enkä elää elämääni vain uinnille. Lähdin Palskille (Palotorninvuorelle) kavereiden kanssa eräänä perjantai iltana kuten teineillä on tapana. Tovin siellä oltua mua kohti käveli kiusaaja. Sanoin kaverille, että: ”Nonnis, nyt se on menoa. Nyt mut hakataan!”
Kiusaaja (vaikka Pirre) käveli mua kohti ja kysyi reilusti olenko tosiaan tappanut kissoja. Kerroin etten ole, enkä tapa edes kärpäsiä. Oma hyvä sydän ei antais koskaan moista tekoa itselleen anteeksi, en kykenis…
Hetkeä myöhemmin kiusaajan kaveri (vaikka Tiina) toisesta koulusta käveli mua kohti uhmakkaasti ja huusi: ”Mitä sä tolle kissantappajalle juttelet! Nyt hakataan se!”
PIrre totesi Tiinalle, ”ei ole tarvetta. Katri on ihan hyvä tyyppi.” Hetken juteltuamme heitettiin kättä päälle ja jatkoin kiusaajien kanssa yhdessä eteenpäin. Näistä kahdesta kiusaajasta tuli mun kavereita, puolustajia!
Muistan kerrankin yhden luokkakaverin kotibileissä erään tytön sylkevän lattialle ja pistäneen sen mun syyks. Minut tottakai heitettiin bileistä ulos. Pirre ja Tiina puolusti mua, taas. Nää kaks tyttöä autto mua hurjasti eteenpäin.
Valitettavasti mun oli pakko saada myös ”hyvää”  huomiota ja hyväksyntää, kun en enää ollut kiusattu. Musta tuli kiusaaja. Muistan kiusanneeni rinnakkaisluokan tyttöä yhdessä mun luokkakaverin kanssa. Tovi sitä kesti kunnes meistä kanneltiin rehtorille. Rehtorin puhuttelu herätti kiusaamiskoomasta, mun toiminta ei ollut millään tapaa reilua!
Pyysin tytöltä anteeksi ja lopetin kiusaamisen siihen samaiseen rehtorinhuoneeseen jonne jouduin keskustelemaan aiheesta.
Mulle on jäänyt pitkäikäisiä arpia omasta kiusaamisesta, ja uskon, että niin on tälle toisellekkin tytölle. Sen verran tyttöä kurmuutettiin menemään, että… Jos hän näkee tämän tekstin, niin:
Pyydän syvästi anteeksi sitä mitä sinulle tein! Tekoni ei ollut millään tapaa oikeutettua!
Multa on yksi kiusaaja pyytänyt anteeksi. Hän on mulle erittäin läheinen ystävä vielä tänäkin päivänä, kuljettu samaa matkaa Palskin tapahtumasta lähtien. Eli 17v. Sen sijaan yksi entinen kiusaaja on sanonut, että mä olen keksinyt kaiken, ei mua koskaan ole kiusattu. Täytyy sanoa, että aika rankan menneisyyden olen itselleni luonut jos mikään ei ole totta. Kummasti myöskin joudun taistelemaan näiden juttujen kanssa vielä aikuisiälläkin.
Valitettavasti olen törmännyt aikuisiälläkin kiusaamiseen, esimerkiksi julkiseen mollaamiseen somessa. Tiedän, etten ole ainut. Somen maailma ja sen käytöstavat eivät ole monille selkeitä ja siellä tilannetajuttomuudella pystyy aiheuttamaan ongelmia muille, sekä itselle. Pyydän siis, että jokainen tarkkailisi omaa käytöstään siellä. Pätee myös minuun itseenikin tietenkin!

Kiusaaminen jättää elinikäisiä arpia, mutta siitä puhun sitten blogin kakkososassa. Siellä avaan kiusaamisen jälkiseurauksista ja siitä kuinka tämä on vaikuttanu mun elämään. Mun ja monen muiden!
Loppuun haluan sanoa: En ole katkera enkä vihaa ketään kuka mua kiusas. Olen hyväksynyt tilanteen ja menneelle en mitään voi. Voin ainoastaan sille jotain, etten anna menneiden kokemuksien vaikuttaa mun nykyiseen elämään ja omien unelmien rakentamiseen.

Aurinkoista kevättä kaikille! <3

937b0de72379149b40c5f283ce2fb6b4-300x300


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *