Suomalaisessa kulttuurissa on aina ihailtu sisua. Sisua ei kuitenkaan ole pystytty määrittelemään konkreettisesti, se on jotain olemassa olevaa, se on suomalaisessa asenteessa, sillä kasvatetaan meidän suomalasia poikia ja miehiä. Sen varjolla kasvatamme ja kiellämme poikia ja miehiä näyttämästä sekä puhumasta tunteista?

On aikuisia miehiä joiden mielestä on heikkoutta jos mies näyttää ja puhuu tunteista. Onhan itkeminen mielen heikkoutta, eikä mies saa olla herkkä. Mies ei ota naiselta turpaa, tai jos ottaa mies on liian herkkä ja heikko, sekä persoonassa on pakko olla jotain vikaa. Alistettu mies on säälittävä!?

Mies turpaan saatuaan nousee maasta, nostaa rinnan rottingille, puhdistaa pölyt vaatteista, pyyhkii veret huulesta, imee itkun ja sanoo:
”Ei tässä mitää kaikki hyvin!”
tai hyökkää uhkaajan kimppuun.
Kuitenkin tämä samainen mies kotiin päästyään alkaa kasvattamaan sisäistä aggressiota joka voi tulla pihalle pahantuulisuutena, itkuna, tavaroiden rikkomisena… Häpeä alistamisesta sitoo miehen puhumattomuuteen. Häpeä siitä, että tässä kulttuurissa mies joka ei nouse muita vastaan on heikko!

Taustalla on psykobiologisia tekijöitä ja meidän tulee mennä pitkälle kivikauden aikaan. Mies ihminen on soturi! Se joka metsästää, se joka sotii, se joka taistelee fyysisesti… Mies ei ikinä itke eikä valita! Vaan hänen tulee tehdä valittamatta miehen työ. Käydä armeija, kestää fyysinen väkivalta ja alistaminen, eikä missään nimessä koskaan tule myöntää, että on kokenut elämässään jotain kamalaa jonka takia saattaa kärsiä mielenterveydenongelmista.

On olemassa lapsuudessa väkivaltaa kokeneita ja nähneitä miehiä, niitä pakon edessä hiljennettyjä, kiusattuja, tai kotona alistettuja poikia joiden lapsuuden kokemuksia on vähätelty. Joiden kaveripiirissä on painittu koulun käytävillä, revitty ja heitelty hattua ja verhottu painiminen, potkiminen ja muu tuuppiminen kavereiden väliseen ”läppään”. Ne pojat jotka häpeää sitä kuinka tuli alistetuksi eikä kehtaa koskaan sanoa niistä ääneen. Häpeä jonka takia ei kehtaa sanoa kaverille, että: ”Toi ei tuntunu hyvälle!”
Häpeä jonka takia poika ei itke, kun saa turpaan!

Nämä on niitä miehiä joilla on aikuisuudessa haasteita. Haasteet ovat usein aggression ja tunteiden hallinnassa. Tuo aikuinen mies voi tehdä kaikkensa jotta miellytäisi muita ja tulisi hyväksytyksi. Se voi olla muuri, eli koviksen-rooli jolla peitellään nallekarhumaisuutta. Sillä peitellään, että itselläkin on tunteita ja niihin sattuu tai on sattunut. Voi olla alkoholismia, päihteiden käyttöä, aggressiivisuutta ja vihaa… Kaikki tämä näkyy miehen käytöksessä ja arvomaailmassa muita ihmisiä kohtaan.

Vuonna 2017 reilu 600 miestä teki suomessa itsemurhan. Kolme kertaa enemmän, kuin naiset. (https://findikaattori.fi/fi/10)
Herää kysymyksiä:
Miksi? Onko mies-kulttuurimme vahvuuden ihannointi yksi syy? Häpeä siitä, että tuntee ja sairastaa? Häpeä, että lapsuuden kokemukset voi vaikuttaa itseen huonolla tavalla? Meidän miehillä ei lapsuuden kokemukset saa vaikuttaa aikuisuuteen?

Ei varmasti tule kenellekään yllätyksenä, kun sanon:
Miehilläkin on aivot ja niiden reagointitavat eivät riipu sukupuolesta!